Tänään se sitten taas iski, yksinäisyys. Pakkanen paukkuu ulkona ja istua kökötän tytön kans kahelleen kotona. Ei mitään tekemistä, ei ketään joka vois kyläillä, samat ajatukset ahistaa ja kiertää päässä, mies kiireisenä töissä monen sadan kilsan päässä, ei tietoa millon nähään seuraavan kerran.. Kaikki tää vain ahistaa, kun ois joku jolle puhua. Sen verran on annettava tunnustusta itelleni, et en sentäs ole märskännyt! Se on ihan tietoista. Koitan siis saada vaihdettua ajatuksia positiivisemmiksi, ainakin tänään se onnistui, hyvä minä!

Jos tätä nyt joku lukee, niin mietippäs miten monta kaveria sulla on ja miten monta sellaista ihmistä jolle voit purkaa kaikki tuntosi? Mä sanon, et mulla on kaksi kaveria ja ainoo jolle voin kertoa melkein kaiken on mun mies. Usko pois. Toinen noista kavereista vaan muutti kuukausi sitten 400 km päähän ja hänestä olen kuullut vain kerran sen jälkeen, soitin itse. Toinen taas on bilettäväopiskelijasinkku, nähdään ehkä kerran kuussa..

Mun on hirveän vaikea tutustua uusiin ihmisiin ja nyt kun olen työtön, niin aikuiskontakteja ei juuri ole. Joskus se on tosiaankin vain se kaupan kassa ainoa.. Ootan joka viikko kuin kuuta nousevaa, että oisi maanantaiaamu ja tytön kerho päivä. Siellä ainakin on aikusia, vaikka ei heidän kanssa paljon kerkeä jutella, kun pitää juosta tuon villikissan perässä.. Mut on ainakin jotain.

En halua huolestuttaa ketään mun peloilla ja aatoksilla, toisaalta oisi aivan ihana jutella vapaasti jollekulle. Ehkä ne asiatkaan ei oisi niin pelottavia.